CLICK HERE FOR BLOGGER TEMPLATES AND MYSPACE LAYOUTS »

torstai 30. lokakuuta 2008

Rumat ja Rakkaat

Minulla on kaappien kätköissä kaikenlaisia vanhoja esineitä. Ne eivät ole rahallisesti arvokkaita, mutta tunnearvoa niillä on. Olen silloin tällöin kaivanut niitä esille, mutta melko pian laitan ne takaisin kaappiin. En tykkää pitää esillä tavaraa kovinkaan paljon.

Eilisen mukavan työpäiväni jälkeen ajattelin ottaa niistä kuvia ja laittaa tänne talteen - ihan vaan huvikseni. Kerronpa niistä samalla jotain.

Tästä seuraavasta tuohirasiasta kerroin aikoja sitten Tialle. Hänellä on nimittäin samantyyppinen ja sen kuva löytyy hänen Akileija-blogistaan täältä: Tuohesta tehty rasia.

Minulla olevan rasian pohjassa lukee Äidille jouluna 1963. Äitini on saanut sen siis silloin lahjaksi. En ole aivan satavarma, mutta muistelisin, että tuon on tehnyt eräs perhetuttavamme. Rasia on todella taitavasti tehty. Lakkaus on hieman rapissut kannesta, mutta muuten se on täydellisessä kunnossa. Kaunis, tosi tosi kaunis....


Tämä seuraava hevostyttö-kipsiveistos on käsittääkseni hyvin tyypillinen 60-luvun koriste. Tämän tarinan äitini kertoi minulle ja se on tällainen:

Äitini oli maalaistalon tyttö. Heillä oli lehmiä, kanoja ja hevosia. Koska heillä oli lehmiä niin heillä oli myös heinäpeltoa. Kerran hän oli heinähommissa ja istui hevosen vetämän heinäkuorman päällä. Silloin hänen poikaystävänsä tuli pellolle ja huusi: "Ota kiinni!". Tämä iso patsas tupsahti heinäkuormaan. Pohjassa on omistuskirjoitus ja vuosiluku 1960.

Äitini tiputti patsaan kerran lattialle ja isomman hevosen pää ja häntä irtosivat. Äitiäni harmitti kovasti. Minä korjasin patsaan niin hyvin kuin mahdollista. Viat näkyy, mutta ei niitä huomaa ellei ala tarkemmin tutkimaan.


Tämä seuraavan kuvan simpukkarasia on mielestäni oikea hirvityksen kauhistus. Muutama simpukka on mennyt rikki ja sisällä ollut punainen samettimainen pinta on kulunut pois. Vaikka rasia on mielestäni ruma niin en silti hävitä sitä. Siskoni on saanut sen vuonna 1963. Hän oli tuolloin viisi vuotias tyttönen. Tuo oli hänelle oikea aarre.



Sitten vielä kaksi juttua. Seuraavassa kuvassa oleva koira on ihan tavallinen posliinipatsas. Se oli siskoni ja kutakuinkin yhtä vanha kuin tuo simpukkarasiakin.

Ja sitten..... Minun suurin aarteeni - TONTTU! Tonttu on tehty massapalloista, villasta, piippurassista, huovasta ja jalustana on kartonkipyörylä. Kasvoina on kuminaamari, josta on kulunut maali pois ja tontun ilme on siksi kuin kauhuelokuvista. Tonttu on rähjääntynyt pahemman kerran, mutta ihmekös tuo - onhan sillä ikää kunniakkaat 40 vuotta!!! Pohjassa on kuulakärkikynällä kirjoitettuna Anu 2v.

Muistan kuinka leikin tuolla tontulla pienenä tyttönä aina joulun aikaan. Kääntelin sen piippurassitossuja kippuralle ja venytin partaa niin, että siitä tuli toooooooosi pitkä. Tuota kynttilää luulin aina tuttipulloksi. Vasta aikuisiällä hoksasin, että mikä se on oikeasti. =D

Tonttu kävi päivänvalossa eilen ihan vain valokuvattavana. Joulukuun alussa se kömpii kuitenkin taas piilostaan ja katselee touhujani kynttilän juurella joulun ajan. Rakas tonttuni!


Pari vuotta sitten murehdin valtavasti noiden ja monien muiden esineideni kohtaloa - sitten kun minua ei enää ole. Minulla oli päällä yhtä aikaa uupumus, vaikea masennus ja 40-kympin kriisi. Tajusin ettei minulla ole lapsia, jotka perisivät omaisuuteni ja uskoin kuolevani pian. Puhuin terpalle ja ystävilleni huolestani itkien lukemattomat kerrat. Menin lopulta niin pitkälle, että kirjoittelin lappuja minulle tärkeiden esineiden pohjiin. Niissä lapuissa oli niiden ystävieni nimet joiden toivon niitä säilyttävän, kun minua ei enää ole.

Tuo kertonee sen miten pirun huonossa hapessa olen ollut!!! Ja tässä sitä taas ollaan iloisena ja virkeänä! Toivon, että tämä minun toipumiseni kannustaa muita vaikeasti masentuneita ja uupuneita taistelemaan elämänsä puolesta. Muistakaa se, että ette ole yksin ongelmienne kanssa! Hakekaa apua ja ottakaa kaikki apu vastaan mitä teille tarjotaan! Kyllä te selviätte ja saatte nauttia vielä elämästä!

7 kommenttia:

Ritva kirjoitti...

Olipa hienoja ja tunteita täynnä olevia esineitä, hienoa, että säilytät ne. ja tuohon huonohappisuuteen - hyvä, että kirjoitat elämän nurjastakin puolesta ja tsemppaat näin monia, jotka ehkä kamppailevat kaikenlaisten asioiden kanssa.
Mukavaa torstaita!

tia kirjoitti...

Monelle tällainen kirjoitus voi olla alku parempaan, kun huomaa sinun uskaltaneen kertoa tilanteestasi.

Kyllä noita kaapin kätköissä olevia esineitä löytyy meiltäkin.

Muistit minun tuohirasiani, on minulle rakas. Kaunis on myös omasi.

Anu kirjoitti...

Ritva - Olen onnellinen selviydyttyäni syvältä suosta. En salaile sitä mitä olen kokenut vaan toivon omalla selviytymiskokemuksellani auttavani muita vastaavien ongelmien kanssa kamppailevia.

Tia - Tokihan muistan rasiasi ja sen miten tärkeä se sinulle on.

minde kirjoitti...

Ihania muistoja kerroit näistä tavaroista. Hevospatsas ja sun tonttu-ne oli parhaat kyllä:)

Hilkka kirjoitti...

Meinasin ensin veistellä, josko olet harkinnut sen kultakalan hankkimista, mutta sitten tajusin sen tökeröksi. Piti sitten kuitenkin mainita.

Ei esineisiin kiintyminen ole ollenkaan tyhmää, päinvastoin, sehän on suloista. Itseäni on harmittanut, kun minulla ei ole ainoatakaan esinettä, jota voisin sanoa jollain tapaa erityisen muistorakkaaksi. Kyselin joskus äidiltäni, mihin joutui papan vanha kantele, joka ennen papan kuolemaa soi yksin seinällä (siihen löytyisi varmasti järkevä selitys, mutten tahdo sitä löytää). Suututtaa, kun kukaan ei muista mihin se joutui. Eikä sitä minulle olisi annettu kuitenkaan. Olinhan se säälittävä tyttölapsi, joka ei ole tarpeeksi arvokas pitämään kunnossa niin hienoa soitinta. Voisin vaikka lyödä vetoa, että ovat pitäneet kaatopaikkaa arvokkaampana (kuulostanko vähän katkeralta:D)!

Tuo Arabian lautanen on kaunis. Olen aina pitänyt Arabian tuotteista. No, valikoiden pitänyt... Kun kerroit hevos -patsaasta, tuli mieleen meidän muori, jolla on taskut täynnä noita tarinoita. En usko, että muori itse ymmärtää kuinka arvokkaita ne ovat. Luulee todennäköisesti, etteivät ne ole arvokkaita tai kiinnostavia kenellekään muulle kuin itselleen, muttei se pidä paikkaansa. Minä voisin kuunnella ja lukea noita tarinoita loputtomiin, vaikka eivät minun elämästäni olekaan!

Masennuksesta voisin kirjoittaa jossain muualla kuin täällä blogissa, mutta sen verran sanon, että ymmärrän tuon hädän. Kun masentuu sitä tarttuu niihin asioihin, joista vielä saa jollain tapaa otteen. Jotka vielä voi erottaa. Sinulle ne olivat nuo rakkaat esineet ja niiden edustamat asiat. Se kertoo sinusta jo paljon, että kykenit tekemään asialle jotain, kirjoittamaan ne laput ja päättämään asioita. Sinähän olet synnynnäinen selviytyjä!

Anu kirjoitti...

Minde - Hevospatsaan tarina on kyllä ihana. Siinä on sellaista nostalgista maalaisromantiikkaa. Voin kuvitella miten äitini on hypännyt rattailta suoraan isäni kuumaan syleilyyn.. Oooohhh.... ;)

Hilkka - KIITOS pitkästä jutusta.
Itsekseen seinällä soiva kantele kuulostaan aika hurjalta. Hui! Toivottavasti se ei ole joutunut kaatopaikalle, kun kukaan ei muista missä se on.
Vanhemmat ja isovanhemmat eivät taida useinkaan ymmärtää miten mielenkiintoista heidän tarinoitaan on kuunnella. Yritä sinä lypsää tarinoita äidiltäsi ja muilta vanhemmilta sukulaisilta. Minua on harmittanut se, että mummuni ja pappani ovat kuolleet jo minun ollessani hyvin pieni tyttö. En ole saanut nauttia heidän jutuista ja läsnäolostaan kuin hetken.
Noista lappusista tavaroiden pohjassa olen aivan eri mieltä kuin sinä! Ne eivät kerro selviytymisestä vaan todella pahasta epätoivosta. Olin varma etten elä enää kauan ja surin maallisen omaisuuteni kohtaloa. Hah! Mitä pirun väliä näillä romuillani on. Olen nyt hyväksynyt sen tosiasian, että kun minä kuolen niin minulla ei ole perijää eikä laskuillani maksajaa. Kai joku sentään minut hautaa ja vie tavarani vaikkapa huutokaupattavaksi. No, se ei ole sitten enää minun murheeni. Nyt keskityn vain elämään elämääni onnellisena ja toivon eläväni vielä tooooooosi kauan. =D

Hilkka kirjoitti...

Ja sinähän elät:)!

Kävijöitä 4.3.2010 alkaen