"Hui!" Säikähdin, kun joku liikahti ojanpenkalla. Pysähdyin silmät pyöreinä tuijottamaan mikä siellä oli. Silloin minua kohti lähti tulemaan pieni koira häntä heiluen. Minä aloin tietenkin lepertelemään koiralle: "Voi hyvänen aika, että oot sulonen. Mistäs sinä oikeen tupsahit siihen..? Voi kulta pieni.. Että oot lutunen..". Koira oli leikkisä ja pyrki syliini, kun menin kyykkyyn. Mietin missähän koiran omistaja tai kotitalo on. Olin vanhalla omakotitaloalueella ja taloja oli vieri vieressä. Katselin ja ihmettelin. Sitten tuli auto. Apua! Syöksyin suinpäin pöpelikköön ja huutelin koiraa mukaani. Onneksi se tuli innoissaan perässäni. Auto meni ohi.
Olin silloin menossa ystäväni luo ja olin jo lähellä hänen taloaan. Soitin hänelle ja kysyin tietäisikö hän missä talossa sellainen Suomenlapinkoiran näköinen koira mahtaisi asua. Hän ei tiennyt. Ihmeteltiin sitä mitä tekisin koiran kanssa. Silloin mutkan takaa tuli yllättäen auto enkä ehtinyt houkutella koiraa pois tieltä. Auto kääntyi pihaan ja eikös koira livahtanut sen eteen. Eeeeeeiii... Pistin silmät kiinni. Ei kuulunut ulinaa ja auton moottori sammui. Uskalsin avata silmäni ja näin koiran viipottavan talon pihassa. Huh! Menin kysymään autosta kömpivältä iäkkäältä mieheltä tietäisikö hän missä talossa koira asuu. Mies kysyi ihmeissään: "Ai mikä koira???". Niinpä - pientä tummaa koiraa ei erottanut välttämättä pimeällä tiellä. En voinut jättää sitä sinne harhailemaan itsekseen.
Mies ei ollut koskaan nähnytkään koiraa ja aloin jo miettimään sitä, että ottaisin sen mukaani. Sitten mies sanoi, että viereisessä talossa on kuulemma joku uusi koira muttei hän ollut koskaan nähnyt sitä. Kiitin ja päätin testata onneani. Houkuttelin koiran mukaani ja juoksimme naapuritaloon. Soitin kelloa ja odotin koira rinnallani siinä terassilla..
Jes! Oikea talo!!! Omistaja kertoi, että koira oli karannut ensimmäistä kertaa pihan aitauksesta vaikka oli jo viiden kuukauden ikäinen. Kysyin koiran rotua. Se oli Suomenlapinkoira niin kuin olin arvellutkin. Nainen kiitti minua ja minä jatkoin matkaani.
Niin koira pääsi turvallisesti kotiin ja kaikki olivat onnellisia.
Sen pituinen se.
11 kommenttia:
Ihanaa kun sai onnellisen päätöksen! :) Täytyy sanoa, että sopii nuo postauksen lopussa olevat kuvat tuohon tekstiin kuin nenä päähän! :)
Hyvä kun sait karkurin kotiin. Taisi olla päivän hyvä työ:)
Eikö olekin herttainen rotu:) Tuollainen hännänviipotin se on Daisykin. Jos koiraa suunnittelet, suosittelen. En ole luonteeltaan kiltimpää karvakasaa ikinä tavannut... Tulin vain hakemaan tuon kunnian jälkikäteen, jospa ehtisi nyt sitä jakaa eteenpäin.
Hieno päätös koirajutulle. Ne kun mennä viilettävät voi äkkiä käydä huonosti.
Hyvän työn teit.
Lopuss kiitos seisoo, onneks näin!
ja
nyt sain vihdoin laitettua jotain omituisten otusten kerho -osiooni blogissani :)
Marika - Pitkään etsiskelin sopivaa ja sallittua kuvaa netistä. Tuon löysin. Kuvaa katsoessa kääntyy suupielet väkisinkin ylöspäin - minulla ainakin.
Minde - Tunsin tosiaan tehneeni hyvän työn. Tuli hyvä mieli.
Hilkka - Veljelläni on Suomenlapinkoira. Se on kyllä loistopakkaus - kiltti ja fiksu.
Tia - Eikös ollutkin onnellinen loppu.
Ritva - Täytyypä tullakin heti katsomaan mitä omituisuuksia sinulla on. Tavataan kohta "sinun luonasi". ;)
Enkeleitä onko heitä? Onhan niitä. :)
Ihanasti loppui tarinasi, koira pääsi kotiinsa.
T. Sukoter
Teit hienosti, kun et jättänyt pientä ressukkaa yksin etsimään kotia. Ihanat kuvat lopussa!
Ihanaa, että on sinun kaltaisiasi ihmisiä! Onneksi hauveli pääsi kotiinsa.
Sukoter - Noooo... en kai minä nyt sentään enkeli ole. ;)
Marjukka - Ei kai kukaan olisi voinut jättää koiraa yksin seikkailemaan..? Koiran koti oli onneksi ihan lähellä ja siksi löytyi helposti.
Abana - Eiköhän meitä eläinrakkaita riitä. Oli helpotus saada se suloinen karvakasa turvaan.
Lähetä kommentti