Lainaus Iltalehden Häikäilemätön varas vei epilepsiakohtauksen saaneelta rahat -jutusta:
"Häikäilemätön varas käytti miehen saamaa epilepsiakohtausta hyväkseen ja vei tältä lompakon ja kännykän. Välikohtaus sattui tiistaina kolmen jälkeen iltapäivällä Helsingin metrossa Sörnäisten ja Vuosaaren välillä."
Kyllä oli taas tekijällä törkeys huipussaan! Ihminen tarvitsee apua, mutta sen sijaan hänet putsataan rahoista. *huokaus*
Onneksi kyseinen sairauskohtauksen saanut ihminen on kuitenkin kunnossa. Pitkittyneellä kohtauksellahan saattaa olla jopa kohtalokkaat seuraukset.
Syy miksi epileptikoita ei välttämättä auteta heidän saatuaan kohtauksen johtuu siitä ettei heidän tilaansa tunnisteta. Kohtauksen saanut henkilö saattaa näyttää humalaiselta. Silloin tällöin tapahtuu sellaista, että kohtauksen saaneille soitetaan poliisit.
Epilepsia on valitettavan huonosti tunnettu sairaus. Suomessa on peräti 53000 epilepsiaa sairastavaa ihmistä joten se ei ole mikään kovin harvinainen sairaus. Kenen tahansa kohdalle saattaa osua epileptikko, joka kaipaa apua. Vaan moniko meistä osaa auttaa..? Väitän ettei kovinkaan moni.
Minä olen vuodesta 1996 lähtien levittänyt tietoa epilepsiasta. Ai miksikö? Siksi, että sairastuin itse siihen silloin. Sairastuminen oli minusta pelottavaa. Vielä enemmän se pelotti silloisia työkavereitani. Minua alettiin karttelemaan. Työkavereitanikin enemmän se pelotti äitiäni. Äitini oli suorastaan kauhistunut ja hysteerinen!!! Hän ei voinut käsitää miten hänen tyttärelleen tuli "kaatumatauti". Oli se kyllä melkoinen hulabaloo silloin. Nyt naurattaa muttei silloin.
Olen tosiaan levittänyt tietoa sairaudestani lähipiirissäni. Olen kertonut siitä avoimesti työpaikoillani. Joka ikisessä paikassa ensireaktio on ollut pelokas. Pikku hiljaa ihmiset ovat kuitenkin ymmärtäneet etten minä ole sen kummempi kuin muutkaan. Popsin vaan pillereitä ja minulla on pieni riski saada kohtaus. Omilla elämäntavoillani ja sopivalla lääkityksellä voin kuitenkin pitää kohtaukset kurissa täysin nykyään.
Palatakseni Iltalehden juttuun kerron sen, että minäkin sain yhden ison eli Grand Mal -kohtauksen julkisessa liikennevälineessä eli linkissä (täkäläinen nimitys linja-autosta). Se tapahtui silloin sairastumiseni aikaan vuonna 1996. Oli aamupäivä ja lähdin töihin normaalisti. Hyppäsin linkkiin ja heti istuttuani tajusin, että päässä tuntui omituiselta. Silloin katkesi filmi. Tulin tajuihini kaupungin toisella puolella. Katselin maisemia ja ihmettelin miten olin sinne joutunut. Filmi katkesi uudestaan hetkeksi. Kun tulin uudestaan tajuihini tajusin, että kassini oli hävinnyt. Tajusin myös sen, että istuin aivan eri paikassa missä olin alunperin ollut. Menin alkuperäiselle istumapaikalleni ja löysin kassini. Onneksi!!!
Menin sitten sekavana selittämään kuljettajalle etten ole maksanut niin pitkästä matkasta ja halusin maksaa siitä. Kuljettaja ei meinannut ottaa maksua, mutta minä tunnollisena ihmisenä maksoin sen. Heh heh. Kuljettaja sanoi, että minun pitää mennä lääkärille. Selitin hänelle etten voi, koska minun pitäisi olla jo töissä! Tosi tunnollisen ihmisen touhua. Heh heh! Kuljettaja voitti kädenväännön ja jätti minut pois sairaalan ovella. Linkki kulki sopivasti sitä kautta. Onneksi menin sinne sillä filmi katkesi siellä melkein heti uudestaan. Siitä alkoi lääkitys..
Pitkän höpötyksen yhteenvetona:
Ei meitä epileptikoita tarvitse pelätä!!!
Ei tämä tauti tartu emmekä me tarvitse mitään kummoista apua. Jos me kaadumme maahan ja kouristelemme eli saamme Grand Mal -kohtauksen niin katsokaa vaan ettemme me kolhi päätämme minnekään. Siinä se! Jos kohtaus ei lakkaa viidessä minuutissa niin kutsukaa ambulanssi. Ei ole vaikeata - eihän!?!
Lievemmät tajunnanhämärtymiskohtaukset onkin sitten jo vaikeampi tunnistaa. Ne ovat mielenkiintoisia ja suorastaan hauskoja. Niissä pätee samat neuvot kuin isoissakin kohtauksissa eli kannattaa katsoa ettemme me satuteta itseämme - mennä esim. autojen alle. Seurailkaa vaan meidän hoopoja touhuja kunnes me olemme taas täysin tajuissamme. Siinä se. Ei ole vaikeata - eihän!?!
Lisätietoa erilaisista epilepsiakohtauksista ja niiden ensiavusta löytyy täältä:
Epilepsialiitto
"Lääh lääh lääh..!"
Tulipas kirjoitettua pitkä juttu vaikka piti vaan muutama sananen naputella. Minkäs teen, kun ajatukset lähtevät kulkemaan ja sormet niiden mukana.
Kiitosta vaan mikäli jaksoit lukea koko jutun.
lauantai 18. huhtikuuta 2009
Sikamaista!
Lähettänyt Anu klo 7.15
Tunnisteet: marmatusta, uutisista poimittua
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kävijöitä 4.3.2010 alkaen
8 kommenttia:
Hieno on kirjoituksesi ja uskalluksesi kertoa, tuntuu että ei apua uskalleta antaa kävellään vain ohi, itse en sitä tee vaan tutkailen vähän lähemmin. Eikö kukaan sitten hoksannut että joku vei kaverin tavaroita.
Minusta on hyvä kun kerrotaan avoimesti erilaisista sairauksista, jotkut eivät vaan osaa niihin suhtautua asiallisesti. Tällä viikolla taas sain kuulla että eräs henkilö on ihan hullu, hänellä kun on mielenterveys ongelmia. Ei mennyt perille sanojalle vaikka sanoimme että sairaus sekin on kuten joku muukin. Hiukan suututti.
Sä olet kyllä niin fiksu ihminen...ja osaat kirjottaa. Ja avoimestikin, jos tarvis. Kaverilla on epilepsia, joten tuttuakin tekstiä tuo oli. Silti toisaalta ymmärrän ihmisten pelon, jos sattuu kohtauksen aikaan paikalle. Siis jos ei tiedä mikä on kyseessä.
Vaan lähimmäistään olis autettava joka tapauksessa...
Tia - Kiitos kommentista ja kehuista. Minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia kertoa epilepsiastani. Tuo tapaus sai minut raivostumaan siksi, koska minut jätettiin aikoinaan samalla tavalla ilman apua. Minua ei sentään ryöstetty vaikka olin tillintallin lähes tunnin! Sitä kuitenkin ihmettelen ettei kukaan ollut tehnyt mitään vaikka olin saanut kohtauksen. Se oli taatusti huomattu sillä hiuksissani ollut tiukka nutturakin oli purkautunut.
On se kyllä kumma, että yhä sanotaan hulluiksi niitä joilla on mielenterveysongelmia. Sellaiset puheet saavat minutkin toooooosi kiukkuiseksi! Niissä tilanteissa teenkin yleensä ikävän tempun ja kerron, että olen käynyt psykoterapiassa kaksi vuotta ja ollut sairaslomalla pitkiä aikoja mielenterveysongelmien vuoksi. On muuten niiden hulluksi toisia nimitelleiden ihmisten naamat näkemisen arvoisia. Sitten alkaa selittely. Enkös ole ikävä ihminen. ;)
Minde - Äläpäs nyt höpsötä. En minä mikään fiksu ole! Kunhan tässä elämästäni kertoilen omalla tavallani.
Minäkin ymmärrän ihmisten pelon! Sellaisen tajunnanhämärtymiskohtauksen saanut ihminen on hyvin vaikeata tunnistaa. Luulenpa etten minäkään tunnistaisi. En siis todennäköisesti hoksaisi auttaa ihmistä ollenkaan.
Ison kohtauksen kourissa olevaa toki menisin auttamaan parhaani mukaan.
Kiva, että tästäkin niin tutusta asiasta kirjoitetaan jo enemmän. Itselläni on epilepsia. Diagnoosi on joku pitkäsanainen hirviö, joka suomeksi tarkoittaa sitä, että minulla ei oikein lääkitys toimi ja leikatakkaan ei voida. Näin ollen GM kohtauksia ei pitäisi usein tulla, kun on monta lääkettä käytössä ja vagusstimulaattori, mutta tajunnanlaskukohtauksia tulee ihan päivittäin.
Tuttuja juttuja kirjoititte. Minä en voi matkustaa yleisillä liikennevälineillä ollenkaan ja avustajaakin tarvitsen. Jos kuljen yksin ja saan kohtauksen, yleensä kukaan ei osaa minua auttaa. Olen sellainen, että voin kävellä vaikka suoraan auton alle. Vinkiksi siis muille ihmisille sanoisin sen minkä läheiseni sanovat aina uusille ihmisille: katsokaa miltä silmäni näyttävät. Yleensä ne ovat jotenkin poissaolevat, kun minulla on kohtaus. Saatan myös puhua oudosti ja käyttäytyminen on "hoipertelevaa", jossain vaiheessa kohtausta olen myös hyvin kärsimätön. Sitten kun niin sanotusti tipahdan, eli pimenee, niin tipahdan. Olen kuin keitetty spagetti.
Minua parhaiten auttaa niin, että katsoo, että en tee mitää mihin kuolen. Ja kun tajuntani lopulta loppuu ja nukahdan, olisi tietty mukavaa jos rahojani ja minulle elintärkeää puhelintani ei olisi viety. Puhelimella saan läheiseni kiinni ja itselleni apua, kun herään. Joten jos on pakko pölliä jotakin, niin viekää jotakin muuta!!! Kiitos.
ISO KIITOS sinulle nimettömällekin kommentoijalle! Kirjoitin minulle niin tutusta aiheesta omalla rennolla tyylilläni toivoen, että edes muutama ihminen taas tajuaisi ettei meitä epileptikoita tarvitse kartella eikä meidän auttamisemme ole vaikeata. "Vanha kansa" pitää tätä vieläkin jotenkin hävettävänä sairautena ja se pitää saada kitkettyä pois meidän kansastamme lopullisesti!!!
Sinun sairautesi on aivan eri luokkaa kuin minun. Ikävä juttu ettei kohtauksiasi saada pidettyä poissa.
Poissaolokohtaukset voivat tosiaan olla vaarallisia. Minulla ne kohtaukset olivat melko erikoisia. Minulle tuli erilaisia harhoja. Kuulin ääniä. Epäilin silloin mielenterveyttäni ja itkin lääkäreille asiaa. Olin aivan varma, että olin tullut hulluksi! Heidän piti vakuutella minulle pitkään, että uskoin niiden olevan normaaleja epilepsiassa. Niiden ilmaannuttua yleensä pelästyin ja jähmetyin paikoilleni. Istuin maahan ihan kaiken varalta. Tiesin, että ne saattoivat muuttua isommiksi kohtauksiksi.
Huh. Voisin kirjoittaa tästä asiasta loputtomiin. Pitäisiköhän lähteä luennoimaan kouluihin. ;)
Sinulle toivon vähäkohtauksista jatkoa! =)
Epilepsia on tuttu juttu, lapsuusaika kului sen ja lääkkeiden parissa. Sitten se meni ohi.
"Hullukin" olen, napostelen joka päivä mieliala- ja nukahduslääkkeitä.
Lisäksi olen "ikävä ihminen", sillä mielelläni kertoilen tämmöisistä asioista jos törmään pöljiin ihmisiin.
Abana - Katos perhana! Nythän on kohdannut kaksi ikävän hullua epileptikkoa! =D
Loistojuttu, että epilepsiasi meni ohi. Mielenkiintoista muuten miten lapsuusajan epilepsia voi mennä ohi. Kaikinpuolin mielenkiintoinen sairaushan tämä on. On ihmeellistä ajatella miten esim. natriumin puute saattaa saada aikaan sähkötoiminnallisia häiriöitä aivoissa. Piuhat ei ikäänkuin saa yhteyttä ja siitä saattaa seurata sekavuutta.
Lähetä kommentti