Kävin tekemässä eilen lyhyen työpäivän tässä pyhien välissä. Töihin meno ei harmittanut minua lainkaan, sillä tykkään työstäni tosi paljon. Olen myyjänä ja samalla myymälänhoitajana pienen pienessä putiikissa. Asiakaskunta on arviolta 70 prosenttisesti nuoria ja lapsia. Kun aloitin työt siellä niin jännitin sitä miten nuoret suhtautuisivat tällaiseen ikäneitoon tiskin takana. Turhaan jännitin. Ainakin omasta mielestäni olen tullut nuorten kanssa loistavasti toimeen.
Olen ollut monessa työpaikassa elämäni varrella. Niissä olen kuullut ja nähnyt monenlaisia tapoja suhtautua nuoriin asiakkaisiin. Valitettavan yleinen suhtautumistapa on se etteivät he ole yhtä arvokkaita asiakkaita kuin aikuiset.
Minulle jokainen asiakas on yhtä tärkeä. Tervehdin jokaista myymälään tulevaa asiakasta. Silloin tällöin asiakkaat livahtavat ovesta eivätkä edes vilkaise minua vaikka seison tiskin takana. Se ei minua estä moikkaamasta heitä. Perhana - kyllähän sitä nyt tervehtiä täytyy, kun taloon tullaan! Aina sieltä on tullut tervehdys takaisin. Tämä on minun tekemääni tapakoulutusta. ;)
Minusta moit, heit, hyvät päivät sun muut tervehdykset saavat asiakkaan tuntemaan itsensä tervetulleeksi myymälään. Sama juttu on, kun he poistuvat myymälästä. Sanon heipat, kun he lähtevät pois. Kohtelu on kaikille sama - ostivatpa he jotain tai eivät.
Samanlaista kohtelua toivon saavani itsekin, kun käyn ostoksilla. Siitä tämä minun palvelutapani siis johtuu. Kohtelen muita niin kuin toivon itseänikin kohdeltavan.
No, nyt olen eksynyt aiheesta melkoisen kauas. Minkäs teen, kun ajatukset rönsyilevät. Yritän nyt päästä tuohon otsikossa olevaan asiaan..
Olen siis tässäkin työpaikassani kohdellut nuoria ja lapsia ihan niin kuin aikuisiakin. Jos he ovat kierrelleet myymälässä sen näköisenä etteivät löydä etsimäänsä niin olen kysynyt voisinko autella. Nuo tilanteet ovat saaneet jotkut nuoret ja lapset ihan hämilleen ja heidän kasvoiltaan on voinut lukea: "Täh? Multako sä kysyt?". Sen näkee etteivät he saa monessakaan paikassa palvelua ilman, että he pyytävät. Muutama on sanonutkin minulle siitä.
Eilen minulle tapahtui sellainen juttu etten unohda sitä koskaan! Myymälään tuli äiti kahden lapsensa kanssa. Etsin noin 10 vuotiaalle pojalle hänen haluamiaan tuotteita. Kyselin pojan mielipiteitä esittelemistäni tuotteista ja kävin hakemassa varastostakin joitakin juttuja näyttääkseni niitä hänelle. Löysimme sitä mitä poika halusikin. Kun olimme jo kassalla ja äiti kaivoi rahoja lompakosta niin poika tuijotti minua. Mietin siinä, että miksiköhän hän katsoo minua niin tarkasti. Ehdin jo ajatella, että naamani on varmaan pölyssä tai jotain sellaista. Sitten poika päästi suustaan totisena ja tomerana:
"Sää oot tosi mukava!".
Menin ihan lukkoon. Vartaloni meni ihan veteläksi ja päässä humahti kummallisesti. Ne sanat vaikuttivat minuun todella voimakkasti. En ole kuullut sellaisia sanoja lasten suusta ennen. Hämilläni sopersin jotain tyyliin: "Kiitos, voi hyvänen aika.. olipas nätisti sanottu.. hyvänen aika.. ei minulle ennen ole noin sanottu..".
Tuntui valtavan hyvältä, että joku piti minua mukavana ollessani ihan vain oma itseni.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Vanha herkistyi
Lähettänyt Anu klo 12.35
Tunnisteet: höpöttelyä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kävijöitä 4.3.2010 alkaen
10 kommenttia:
Se on totta tosiaan tärkeää, että asiakasta kuin asiakasta tervehditään, kun hän sapuu liikkeeseen sisään:) Pieni ele, mutta merkitsee paljon!
Nia - Näin on. Myönnän etten kiireisinä aikoina tervehdi jokaista. Sehän on sula mahdottomuus mikäli keskityn vaikkapa kassakoneen naputteluun hiki otsalla.
Katsos pirulaista! Olet väsännyt uuden blogin! Palaan tähän oikein ajan kanssa illalla. Piti tulla vain sanomaan, että se vähän goottimainen, pitkähiuksinen Minä on kyllä tulossa takaisin, joten ei se unesi aivan harhaan osunut - tai mielikuvasi minusta.
Minut löytää nykyään myös Facebookista. Tiedän, tiedän... ei ihan ensimmäinen paikka, josta voisi kuvitella minut löytävänsä. Jos olet siihen hömppään liittynyt, pistäpäs kaverihakuun. Nimellä pitäisi löytyä. Jos ei löydy, ota yhteyttä. Pistä kutsuun myös viesti, että varmasti tiedän kuka olet. Olen tarkka siitä, ketä sinne päästän.
Olen myös perustanut toisen blogin. Annan osoitteen sähköpostitse kunhan ehdin, mutta toivon, ettet paljasta sitä muille. Se ei ole salattu, mutta tahdon pitää lukijakunnan pienenä. Palaan siis illalla lukemaan blogisi sana sanalta...
Hilkka - No niinhän tässä pääsi käymään, että piti pistää taas blogi pystyyn. Tuli vaan sellainen olo.
Olin päivän Facebookissa, mutta lopetin sen siihen. Ei ollut hyvä olla siellä. =(
No hello, hello! löysinhän se minäkin tieni tänne, en vaan heti ollut tajunnut linkkiä...
Kiva kun sinullakin on taas blogi, piti lukea kaikki jutut taas kerralla.
Itselläni on samanlainen suhtautuminen myyntityöhön ollut aina - jokainen ihminen on samanarvoinen. Muutaman kerran olen kuulut lapsilta vastaavaa kommenttia ja luulen että se johtuu siitä, että aikuinen ihan aidosti kuuntelee ja osoittaa kiinnostusta siihen mitä lapsi sanoo. Hyvältä se tosiaankin aina tuntuu, sillä lapsen suusta se totuus kuullaan. :)
Anne - Teretulemas tänne. Kun kirjoitin tuon juttuni niin mietin pitkään julkaisenko sen vaiko en. Sen saattaa tulkita niin, että olen ylpeä ja kehua retostelen itseäni. En tarkoittanut kehua. En vain osannut tuoda asiaani julki erilailla.
Minulla ei ole itselläni lapsia ja olen harvoin lasten kanssa tekemisissä. Olen kömpelö heidän kanssaan. En ole koskaan lässyttänyt ja leperrellyt lapsille niin kuin jotkut tekevät. Se on minun mielestäni lasten aliarviointia. Lapset eivät mielestäni ansaitse eivätkä kaipaa mitään typerää puhetta. He ovat fiksuja pieniä ihmisiä! Siksi kysyn heidän mielipiteitään ja kuuntelen mitä sanottavaa heillä on.
Käväisin aikaisemmin lukemassa, mutta nyt vasta ennätän tarkemmin perehtyä ja vastailla.
Minusta teit hienosti ja sait oikeanlaisen kiitoksen, eivät anna turhista. Olen kanssasi samaa mieltä ettei lapsille tarvitse lässytellä, en ole minäkään pojallemme niin tehnyt.
Tia - Pojan sanat tulivat niin spontaanisti ja vakuuttavasti etten voinut olla uskomatta niitä. Me aikuiset kehumme joskus toisiamme vaikkemme seisoisikaan täysin sanojemme takana. Voisikohan niitä sanoa vaikkapa valkoisiksi kehuiksi. =D
Kuulehan, paras kehu on se, mikä tulee lapsen suusta. Etenkin kymmenvuotias on tosi tarkka siitä, kenelle kehuja jakelee. Eivätkä ne ole pelkkiä kehuja. Lapsi tosiaan osaa pukea ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi toisin kuin moni aikuinen, joka pyrkii teeskentelemään ja muokkaamaan tunteitaan sen mukaan, mitä "pitää tuntea" kutakin kohtaan. Olet siis saanut aidon ja rehellisen arvion itsestäsi taholta, joka ei noin tärkeässä asiassa huijaa. Kyllä siitä on syytä kirjoittaa!
Tulisitpa takaisin Facebookiin. Itsekin valitsen kaveriksi vain niitä, joiden kanssa ei tarvitse pelätä sanomisiaan. Voi olla ihan oma itsensä.
Hilkka - Totesin äsken, että olen sittenkin vielä Facebookissa. Olin poistavinani tunnukseni sieltä, mutta siellä ne vaan roikkuvat.
En ymmärtänyt siitä jutusta yhtään mitään. Kaikenmaailman minulle tuntemattomia tyyppejä tunki kaverikseni. Yhden oikean ystäväni kanssa yritin jutella, mutta epäilin koko ajan muidenkin näkevän kirjoitukseni. Ahdistamaanhan sellainen alkoi!!! =(
Lähetä kommentti