Monta vuotta kuljin masentuneena surun poluilla - rämmin pimeässä enkä uskonut enää löytäväni valoa. En uskonut pystyväni työntekoon enää koskaan. En uskonut, että kukaan uskaltaisi edes palkata minua pitkien sairaslomien jälkeen.
Jostain pimeyden keskeltä saapui mies, joka uskoi minuun - vaikken itse uskonutkaan. Hän halusi palkata minut. Olin kovin epäileväinen työn suhteen. Mies suorastaan anoi minua ottamaan työn vastaan. Lopulta suostuin.
Aloitin työt. Kaikki oli outoa ja uutta. Päivät kuluivat ja opin aina uusia mielenkiintoisia asioita. Viimeisetkin surun ja pelon rippeet hävisivät pikku hiljaa. Voimani lisääntyivät ja itsetuntoni vahvistui.
Tunnen olevani elossa - elossa!!!
Olen onnellinen.
Mitä tekevätkään ystäväni?
Vähättelevät. Ilkkuvat.
Sanovat, että olen väärällä tiellä.
Ei tukea. Ei rohkaisua.
Olen kaivannut siskoani. Hän ei olisi kääntänyt minulle selkäänsä. Hän olisi iloinnut kanssani.
Ei ole enää siskoa.
Blogiystävät on!
Ilman teitä en jaksaisi.
Ilman teitä en uskaltaisi.
Jatkan tällä tiellä.
Aika näyttää minne tie vie..
(kuva jääkaappini ovesta)
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Kohti uusia haasteita
Lähettänyt Anu klo 15.58
Tunnisteet: höpöttelyä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Nostan hattua siule! Ja lämmin halaus päälle!
Niin sitä pitää, mennä vain eteenpäin, hienoa. Voimahaleja täältä lähettelen.
Mää kans, blogiystäväni. Olet mielessä:)
Haleja täältäkin!
Nuo "ystäväsi" eivät taidakaan olla oikeita ystäviä, ystäväthän elävät mukana,iloitsevat pienestäkin askeleesta ja kannustavat eteenpäin.
Hienoja ajatuksia on jääkaappisi ovessa!
Ei muuta kuin tuulta päin!
Papu, Tia ja Minde - Iso kiitos sanoistanne ja haleista! Juuri te olette olleet ratkaisevassa asemassa siinä, että olen jaksanut tarpoa eteenpäin enkä ole antanut periksi. Olette tärkeimpiä ihmisiä elämässäni tällä hetkellä.
Marjukka - Kiitos sinullekin sanoistasi ja haleista.
Kyllä he ovat yhä ystäviäni. Tajusin tänään pari asiaa. He ovat enemmän huolissaan omasta kuin minun selviämisestäni elämässä. Muutama tuntee myös kateutta vapauttani kohtaan. Minun kotikaupungista poismuutto on saanut valtaisaa vastustusta ja syyt siihen selvisivät siis tänään.
Minulla on usein ajankohtaisia tekstikortteja jääkaapin ovessa. Nuo ovat minulle nyt tärkeitä. Ne tsemppaavat minua, kun alan epäilemään voimiani tai meinaan perääntyä.
Ärsyttäviä tuollaiset "ystävät". Ihan pahaa tekee. Onneksi kuitenkin pärjäät hyvin.
Abana - Sisuunnuin ja itsenäistyin niinä vuosina, kun kampesin itseni ylös masennuksen suosta. Terapautti antoi minulle sellaiset eväät tulevaisuutta varten, että selviän isoistakin ongelmista - vaikka toki horjahtelenkin välillä.
Ystäväni ovat yhä ystäviäni. He eivät nyt vain ymmärrä miten tärkeätä tuki ja rohkaisu olisi ollut minulle tämän vuoden alussa, kun aloitin työt pitkien sairaslomien ja työttömyyden jälkeen. Se on tuntunut pahalta.
Lähetä kommentti